Kaksi vuoristorataa – Vaarojen Maraton 130 km (DNF)

Scroll down to content

”Maha hölskyy ja vääntää, ei tästä tuu mitään!”

Ryläyksen eka jyrkkä nousee vauhdilla ja saan edellä juoksevan kiinni. ”Nyt on loistava fiilis! Tällä vauhdilla vielä toinenkin kierros!”

Luminen alamäki, jalka ottaa oudon asennon ja polveen tulee tuntemuksia. ”Meniköhän jotain hajalle?”

”Ketkä hullut on tullut tänne keskelle Kolin metsää, keskellä yötä kannustamaan. Onpas hienoa! Tästä boostia eteenpäin!”

Kansikuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Vaarojen Maraton 130 km oli todellista vuoristorataa, henkisesti ja maastollisesti. Jo kisan alusta asti ajatukset alkoivat pyörimään epäonnistumisessa. Maha väänsi ja hölskyi, ravinto ei uponnut ja ainoat ajatukset olivat vain että mihinköhän puskaan menisin kyykkimään. Tuli pitkä tauko etten syönyt mitään. Milloinkohan veto loppuu?

Ryläyksen vuoristorata on tuttu, mutta näköjään samanlaista maastoa löytyy 65 km kierroksen eteläpäästäkin. Vedet loppumassa ja ketään ei näy. Jalka kuitenkin liikkuu ihan kohtuullista vauhtia, enkä huomaa juurikaan väsymystä.

Lähdin tämän vuoden Vaarojen Maraton 130 km kilpailuun intoa täynnä. Koko kausi oli kilpailujen osalta mennyt ihan plörinäksi ja nyt olin pitkästä aikaa pääsemässä kilpailemaan. Treeneihin olin ollut tyytyväinen, tosin se toinen tärkeä osapuoli eli lepo oli ollut vähäistä. Vähäiset yöunet ja kiireinen arki ei ehkä kehitä kuntoa ihan parhaalla tavalla.

Kilpailun lähtö oli perjantai-iltana klo 20.00. Ensimmäinen 65 km kierros juostaisiin pimeässä metsässä, otsalamppu otsalla. Lisäjännitystä toi myös päivän aikana satanut valkoinen lumipeite. Ajattelin, että lumet ehtivät sulamaan kun ilma näyttäisi lämpeävän. Suurin osa poluista olikin sulia ja erittäin kuraisia, mutta myös lunta ja jäätä löytyi. Toisaalta lumi toi myös valoa metsää, joten en koe että se mitenkään älyttömästi häiritsi juoksuani.

Päätin lähteä kisaan shortseissa, lyhyet trikoot alla, sekä pitkähihainen merinopaita päällä. Kisaa ennen kuulin jonkun kilpailijoista kuiskivan selkäni takana, että tuolla kaverilla tulee vielä kylmä. Pakko myöntää, että kylmä tuli, mutta se kylmä kävi yläkroppaan eikä jalkoihin. Onneksi matkassa oli Salomonin Bonatti kuoritakki jonka vetäisin päälleni 20 km jälkeen. Kylmä viima avoimilla paikoilla ahdisti rintaani ja päätin, että takki on vedettävä ylle vaikka tulisikin kova hiki. Olin kisaa ennen kärsinyt flunssasta, joten sekin mielessä halusin suojata yläkroppaani.

Kisan tärkeimpään varusteeseen eli Petzl Nao+ otsalamppuun otin yhteyden puhelimellani ja laitoin asetuksiksi ”trail running” ja sieltä toiseksi tehokkain asetus. Punaisen takavalon otin kokonaan pois. Näillä asetuksilla luvattiin 12h akunkesto. Kokeillaan sillä ja jos näkee heikosti niin lisätään tehoa. Olihan minulla vara-akkukin mukana. Loppujen lopuksi tuo asetus toimi täydellisesti ja kisan suurimpia onnistujia oli otsalamppuni!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kisan lähtö oli jälleen kerran melko vauhdikas. Itse jäin jonnekin 10-15 sijoille. Olin taas vähän etukäteen tutkinut ketä on viivalla ja kenen kanssa vauhti pitäisi olla samaa luokkaa. Lits-läts poluilta löysin itseni Ismo Eskelisen ja Jukka Johanssonin letkasta. Etenimmekin ekalle vesipisteelle, 20 km kohdalle aika pitkään tässä letkassa. Välillä joku jäi ja joku karkasi, mutta paljon juostiin kimpassakin. Ennen tuota ekaa vesipistettä oli joen ylitys ja se meni ihan nätisti, vaikka vesi olikin pirun kylmää. Täytin toisen juomapulloistani ja jatkoin matkaa. Jäiset jalkaterät kaipasivat lämpöä ja akillesjänteet olivat todella tiukoilla. Onneksi n. kilsan jälkeen lämpö palasi ja akillesjänteet kiittivät.

1VSN6294
Joen ylitys. Kuva: onevision.fi / Juha Saastamoinen

20-40 km oli erittäin teknistä, Ryläyksen kaltaista maastoa. Haastavia polkuja ja tiukkoja nousuja. Kivikkoa, juurakkoa ym. kivaa. Tämän etapin juoksin pääasiassa yksin. Oli ihan hyvä vähän rauhoittua ja juosta omaa vauhtia. Ekat kolme tuntia oli takana ja ravintoa en ollut juurikaan nauttinut. Ainoastaan muutaman geelin. Tässä vaiheessa ei ollut vielä vaikeuksia syödä, mutta mahani hölskyi ja ilmavaivoja riitti. Päätin rauhoittaa vatsaa olemalla syömättä. Onneks se hieman rauhottui ja sain taas sokerilitkua kurkusta alas. Tämä etappi oli erittäin hidas ja raskas. Se lisäsi myös veden kulutusta ja huomasinkin jo reilun 30 km kohdalla molempien pullojen lähenevän tyhjyyttä. Päätin täyttää toisen pullon purosta. Aloin ihmetellä, että olenkohan reitillä kun ketään ei näy, eikä vesipistettä ole näkynyt. En ollut ennen kisaa hirveän tarkkaa tutkinut vesipisteitä. Koska päässäni pyöri outo ajatus reitillä olemisesta, päätin kattoa kännykästä GPS-seurantaa. Noniin ei hätää, reitillä ollaan ja muutama juoksija ottaa ihan kohta meikän kiinni. Olin kellooni ladannut järjestämän antaman GPX:n (Suuntoon lisättävä GPS data), mutta se ei ihan koko aikaa mennyt samaa linjaa kuin polut ja siksi hieman epäilin sitäkin.

40 km kohdalla, Kiviniemessä oli vesipiste. Saavuin sinne toisen juoksijan kanssa joka otti minut kiinni tieosuudella. Täytin molemmat pullot melko nopeasti ja jatkoin matkaa. Nopeasti tämä toinen juoksija otti minut kiinni (en valitettavasti tiedä hänen nimeä).  Lähdimme yhdessä könyämään kohti Ryläystä. Sitä ennen mentiin vielä liukkaita ylä ja alamäkiä. Yhdessä noista alamäistä astuin vähän oudosti ja polveeni tuli tuntemuksia. Vääntyiköhän se? Ehkä tämä tästä, eikä kipua ihan heti tullutkaan..

Ryläyksen alku meni erittäin hyvin ja sain edellä juosseen kaverin kiinni. Pohdin tässä vaiheessa, että taas homma pelittää, sillä ennen vesipistettä oli ollut jo todella synkkiä ajatuksia. Nyt ajattelin, että Ryläys hoituu helposti ja fiilis olikin ihan loistava. Noooh äkkiä sekin mieli muuttui. Ryläys kun saattaa joskus tuntua loputtomalta. Niin se ainakin tuntui tänä vuonna. Aloin todella pahasti hyytymään Ryläyksen teknisessä alamäessä.

Kisan jälkeen olen monelle kuvaillut matkaani Ryläyksen jälkeen: ”tulin jossain ihan omassa koomassa Ryläykseltä puolivälin huoltoon.” Sitähän se vähän olikin. Tasaisia pystyin jotenkin juosta, mutta ylämäet tuottivat tuskaa ja loivatkin mäet jouduin kävellä. Energiavaje alkoi näkymään. Geelit, vihreät kuulat ym. eivät olleet enää vähään aikaan maistuneet ja jos jotain yritin syödä niin siitä koitui vain yökkäilyä. Kisan jälkeen huomasin, että liivissäni oli vielä puolet suunnitelluista eväistä jäljellä. Eli se puoli ei todellakaan mennyt nappiin.

Viimeinen 10 km eli Kolin ikioma huvipuisto meni todella tuskaisesti. Aikaisemmin venähtänyt vasen polvi alkoi vihoittelemaan enkä enää pystynyt juoksemaan alamäkiä kunnolla. Myös oikeaan jalkaani oli tullut kivulias hiertymä. Vaikutti samalta hiertymältä mikä minulla oli ollut kevään kisassa. Supinaatio askeltajana astun liikaa ulkosyrjällä ja se myös tuottaa enemmän hinkkausta jalan ulkosyrjälle. Siellä se hiertymä taas oli. Kuulemma vanhat hiertymät uusiutuvat helposti, koska iho ei välttämättä ehdi parantua. Saa kommentoida jos tietää aiheesta. Eli tässä tein todella tyhmän virheen, kun en teipannut jalkaa ennen kisaa.

Saavuin lopulta satamaan vievälle tielle ja siellä hoipertelin tien reunasta reunaan. Alkoi jopa vähän huvittamaan kun tarkkailin omaa juoksuani. Suoraa meno oli haastavaa ja jos paikalla olisi ollut poliisi, niin Oksanen olisi viety jalkajuoppoudesta putkaan lepäämään. Joo eiköhän ala olemaan nukkumaanmenoaika…

Kävelin viimeisin ylämäen puolivälin huoltoon (65 km takana) ja päätin jättää leikin siihen. Söin keittoa ja energiat alkoivat palaamaan, mutta jaloissa olleet kivut eivät olisi enää antaneet lupaa juosta. Kilpailuhenkisenä tyyppinä en enää halunnut lähteä jatkamaan kisaa kävellen. Tämä oli tässä. Ottaa aina päähän jättää leikki kesken, mutta kun ajattelin vaikeuksiani ja reitin haastavuutta, niin en ollut keskeytyksestä raivoissani. Ja vaikka olikin haastavaa, niin jollain tapaa nautin koko retkestä. Tuo maasto, lumi ja pimeys oli jotenkin todella upeaa ja uniikkia. Keskeytys ei ole koskaan kiva, koska se tuo erittäin pahan krapulan ja sitä miettii seuraavat päivät päänsä puhki, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Kaikki ne öiset treenit ja kaikki treenitunnit valuvat hukkaan kun ei pääse maaliin. En kuitenkaan ajattele tällä hetkellä noin, koska arvostan tätä kokemusta ja sen tuomaa tärkeää ultrajuoksuoppia.

Kaikkista vaikeuksista huolimatta saavuin puoliväliin tavoiteajassani eli vähän yli 10 tunnissa. Jos vaan juoksu olisi muuten sujunut yhtä onnistuneesti ja ilman vaikeuksia kuin edellisvuoden 86 km, niin olisi tullut varmasti hyvä kisa. Nyt vaan pitää ynnäillä onnistuneista ja epäonnistuneista suorituksista opit omaan pääkoppaan ja tehdä jatkossa asiat vielä paremmin ja tarkemmin.

Kiitos järjestäjät ja kiitos Team OSMO!
Kiitos Tarulle! Kotona riittää ohjelmaa ja olen super kiitollinen, että annoit kaiken tuen tälle projektille!

Strava


Pakko vielä mainita, että Vaarojen Maratonilla tsempparipalkinnot ovat ihan viimeisen päälle! Kiitos! 🙂

8fb6344a-58da-4873-b308-a2de988aee36

2 Replies to “Kaksi vuoristorataa – Vaarojen Maraton 130 km (DNF)”

  1. Hienosti vedetty kovissa oloissa ja komeasti kirjoitettu tarina. Hengästyttää miettiäkin – tuon päälle on hyvä rakentaa seuraavaa!
    Hietsu

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: