Herätyskello repäisi hereille klo 5.00.
Kisapäivän aamu, ja tuttuun tapaan unta oli kertynyt vain muutama hassu tunti. Yö oli mennyt hikoillessa ja pyöriessä — pitkästä aikaa ultrajuoksun lähtöviiva odotti ja se tuntui koko kehossa. Olin majoittunut mökillemme Keski-Suomeen ja tästä olisi vielä kahden tunnin ajomatka kisapaikalle Reisjärvelle. Nappasin jääkaapista aamupalan kylmälaukkuun ja kaadoin kahvit termariin. Oli aika lähteä köröttelemään kohti Reisjärveä. Yhden pysähdyksen taktiikalla saavuin kisakeskukseen. Auto parkkiin, syvä hengitys, ja kohti numeronhakua. Siinä hetkessä kaikki alkoi tuntua todelliselta — kisapäivä oli vihdoin täällä.
Yhteistyö - osallistuminen saatu!
Kansikuva: Juha Turpeinen
Menin vielä autoon ottamaan pienen lepohetken ja samalla mietin samaa mitä olin jo useamman viikon ajatellut; onkohan Peura Trail oikeasti Suomen teknisin polkukisa niin kuin he mainostavat? Itse olen juossut lähes kaikki Suomen suosituimmat polkukisat. Etenkin sellaiset joista käytetään sanaa tekninen. Onko Peura Traililla teknisempää kuin esimerkiksi Vaarojen Maratonilla tai Nuuksiossa? Siihen saisin aivan pian vastauksen. Pakkasin juoksuliivin valmiiksi ja viritin lenkkarit jalkaan. Oli aika marssia lähtöviivalle. Tuntuu, että paljon on juoksijat vaihtunut siitä kun itse olin aktiivisesti kisoissa mukana, mutta olihan siellä joku tuttu. Salon Heikki oli Jyväskylästä saapunut Reisjärvelle. Vaihdettiin muutama sana ja sitten olikin jo viimeinen minuutti ennen starttia. Kerrankin sana lähtölaukaus pitää näissä kisaraporteissa paikkansa. Siellä oli ihan kunnon kivääri jolla juoksijat lähetettiin matkaan. Oli kyllä mahtava fiilis kisakeskuksessa ja nyt oikea pamauskin nostatti fiilistä. Tästä oli mielenkiintoista lähteä tarkistamaan Peura Trailin kivien määrää.
Olin päättänyt jo ennen kisaa, että nyt maltti alkuun. Harjoitukset eivät olleet menneet aivan toivotulla tavalla ja tiesin, ettei kunto ollut parhaimmillaan. Siksi oli pakko aloittaa rauhassa, vaikka lähtöviivalla tuntuikin pientä vanhaa kilpailuvietin kutinaa. Innokkaimmat parikymmentä juoksijaa lähtivät heti kärkeen painelemaan reippaampaa vauhtia. Minä jäin tarkoituksella rauhallisempaan ryhmään, hölkkäämään sellaista tahtia, joka tuntui sopivalta. Alku kulki leveää pururataa, kisan helpointa osuutta. Se oli täydellinen paikka tarkkailla omaa vauhtia, hengitystä ja sijoittua sopivasti ennen kuin polut kapenisivat. Tiesin, että kun tekniset pätkät alkavat, ohittaminen muuttuu hankalaksi. Silloin on parempi olla juuri oikeassa kohdassa letkaa.
Kapeat ja tekniset polut alkoivat. Heti sai fiiliksen mitä kisa tulisi olemaan. Pompittiin ja haettiin jalan sijaa kivien välistä. Nousuja ja laskuja ei juuri ollut, joten rytmi piti löytää kivikon päällä — sellainen jatkuva, kevyt, tarkka askellus, jossa jokainen kontakti maahan on harkittu. Oli pakko olla hereillä koko ajan. Kisakengiksi olin valinnut paksupohjaiset tossut, koska ne olivat mukavat ja nopeat ja halusin testata miten toimivat tässä maastossa. Niiden kanssa sai olla tarkkana: korkea vaimennus tekee askelluksesta pehmeää, mutta samalla lisää riskiä nilkan muljahduksiin. Jokainen sivuttaisliike tuntui pieneltä testiltä. Onneksi mitään rajumpia vääntymisiä ei kisassa tullut ja jalat säilyivät ehjänä.
Etenimme hyvässä porukassa noin 20 kilometriä yhdessä. Minä roikuin letkan hännillä, tarkkailin vauhtia ja annoin muiden hoitaa juttelun. Muut olivat selvästi hyvällä juttutuulella, mutta itse keskityin enemmän kuuntelemaan, sekä heidän tarinoitaan että ennen kaikkea omaa kroppaani. Tankkaus oli sujunut myös ihan hyvin tähän asti. Pulloissa oli vettä ja Noshtin urkkajuomaa. Jollos palloja oli liivin toisessa taskussa ja toisessa oli geelejä. Myös suolatabletteja oli varannut mukaan kuuman sään vuoksi. Kramppien ja syömisten kanssa ei tullut mitään suurempia haasteita kisan aikana. Ainoastaan loppupuolella urheiluravinteet eivät enää niin paljoa maistunut vaan nappasin aina huolloista banaania.
Huolloissa oli loistava meininki ja paljon mukavia ihmisiä. Olisi voinut jäädä jopa pidemmäksi aikaa rupattelemaan. Vähän itseasiassa ihmettelin kun 17 km huollosta kuulin huudon ”Hyvä Teemu!” Mietin, että kuka meikäläisen täällä tuntee, mutta siellähän oli Simpasen Juuson vaimo Liina. Hän oli tullut huoltamaan Juusoa, joka juoksi vielä pidempää 102 km matkaa. Siinä vaihdettiin kuulumisia ja kyselin Juuson meiningeistä. Kuulemma myös häntä tekninen maasto oli vähän häirinnyt ja aikatavotteista oli hieman jäljessä. Eipä törmätty Juuson kanssa reitillä, vaikka oltiin yhdessä huollossa käyty ihan minuuttien erolla. Lopulta Juuso voitti tyylikkäästi oman kilpailunsa. Hurjaa menoa tuossa maastossa!
Kisan puoliväli, 25 kilometriä, tuli vastaan yllättävän nopeasti. Vilkaisin kelloa ja tajusin, että aikataulullisesti oltiin oikein hyvissä asemissa. Sykkeetkin olivat pysyneet kurissa — juuri niin kuin olin toivonut. Toivoin, että sama jalka kantaisi loppuun asti. Mutta toisin kävi. Heti puolivälin jälkeen alkoi kisan selvästi haastavin osuus. Rytmi katosi, voimat alkoivat hiipua, ja askel muuttui raskaaksi. En enää löytänyt sitä kevyttä, tanssivaa askellusta, jota kivikko vaati. Jokaista askelta piti miettiä ja yhä useammin jouduin kävelemään vaikeat pätkät. Meno hidastui rajusti. Reitillä oli paljon pitkospuuta, ja ne tuntuivat pelastukselta. Niillä pystyin juoksemaan vielä ihan hyvin. Pieni hengähdys kivien päällä pomppimisesta. Mutta muuten teknisyys alkoi syödä miestä. Olen aina pitänyt polkukisoista, joissa joutuu keskittymään jokaiseen askeleeseen, mutta nyt puolivälin jälkeen huomasin ensimmäistä kertaa kyllästyväni. Ei reittiin, vaan siihen, ettei jalka enää ollut yhtä ketterä kuin kymmenen vuotta sitten. Onneksi olin asettanut itselleni vain yhden tavoitteen: päästä maaliin. Ajalla ei ollut väliä. Siksi annoin itselleni luvan kävellä silloin kun siltä tuntui. Sykkeet putosivat, vauhti hidastui, mutta mieli pysyi kasassa. Tämä oli nyt sitä seikkailua ja taistelua, jota olin tullut hakemaan.
Kilpailun viimeiset kymmenen kilometriä olikin aikamoista taistelua. Lähinnä sen kanssa, että mitä osuuksia pystyin juosta ja mitä jouduin kävellä. Harmikseni suurimmaksi osaksi poluilla eteneminen meni kävellen. Jalka ei vaan suostunut nousta. Vesisade ei auttanut. Tai ehkä se piristi hetken, mutta pääasiassa se teki etenemisestä vielä haastavampaa. Märät kivet olivat armottomia. En kaatunut kertaakaan, mutta muutaman kerran liukastuin tai horjahdin niin pahasti, että jouduin tarraamaan puusta kaksin käsin, jotta pysyin pystyssä. Kun sade ei auttanut, päätin kokeilla kofeiinigeeliä. Hyi hitto. En ollut kaivannut näitä litkuja hetkeäkään. Mutta sain sen nieltyä, ja pieni piristys tuli. Juuri sen verran, että kone hieman käynnistyi uudelleen. Viimeiset 5 kilometriä sain taas yhä enemmän juoksuaskelia aikaiseksi. Pääsin jopa ohittamaan muutaman lyhyemmän matkalaisen ja siitäkin fiilis hieman piristyi. Lopulta eteen tuli sama tuttu pururata, jota pitkin kisan alussa juostiin. Se tuntui kuin kotiinpaluulta. Kivet jäivät taakse ja jalka sai vihdoin pyöriä vapaammin. Sanoin kivikolle hiljaisen goodbyen ja painelin hymyssä suin kohti loppusuoraa.
Kisakeskuksessa oli upea tunnelma. Selostaja kuulutti maaliintulijoita nimeltä ja jokainen nimi sai oman pienen hetkensä. Kun oma vuoroni tuli, se tuntui erityiseltä! Seitsemän vuoden tauon jälkeen olin taas ultrajuoksukilpailun maalissa. Aika oli surkea, mutta sillä ei ollut pienintäkään merkitystä. Olin juuri päihittänyt Suomen teknisimmät polut! Ne yrittivät kyllä parhaansa: kampittaa, hidastaa, horjuttaa ja testata jokaisen askeleen. Mutta en luovuttanut. Olipa hyvä ja onnistunut fiilis! Maalissa odotti järjestäjien lämmin vastaanotto. Yläfemmat lensivät ja fiilis oli vilpitön. Pääsin tämän tapahtuman ympärillä tutustumaan järjestäjän, 3 Kreisin Minnaan ja reittimestari Villeen. Pakko todeta, kuinka mukavia ja ammattitaitoisia ihmisiä he ovat! Oli tosi ilo tehdä yhteistyötä Peura Trailin kanssa ja päästä kertomaan tarinaa Suomen teknisimmästä polkujuoksukisasta!
Edellisessä blogikirjoituksessani pohdin, olisiko Peura Trail minun jäähyväiseni polku-ultrille. Ja kuinkas sitten kävikään. Kisan jälkeen löysin itseni taas selaamasta trailrunning.fi:n kisakalenteria ja miettimässä, mitä seuraavaksi. Ehkä syksyksi voisi keksiä jonkun kisan. Ultramatka se ei välttämättä ole, mutta joku lyhyempi polkuralli voisi olla juuri sopiva. Ehkä tällä kertaa joku juostavampi kisa. 🙂
Juoksenko vielä joskus ultramatkan?
Se jää nähtäväksi..
OKSANEN 
0 comments on “Peura Trail 51 km – Suomen teknisin polkujuoksukilpailu”